Teksti on kirjoitettu 02/2021, ja se on osa Tehosta viestintääsi -kurssisuoritustani. Tehtävänä oli kirjoittaa oma artikkeli tai blogiteksti ilman akateemisia viittauksia (tähän blogipostaukseen kaivelin linkit Guugelin avulla, vaikka opettajalle menneeseen versioon niitä ei laitettukaan).

Taannoin julkaistussa Ylen uutisessa kerrottiin, että ammattikorkeakoulujen resursseja on vuosien aikana leikattu, ja kouluja on kohdannut yhteistoimintaneuvottelut ja kasvavat ryhmäkoot. Tämä on vaikuttanut opettajien työmäärää lisäävästi, ja yksilöllinen opetus on vähentynyt ryhmätöiden edestä. Itse luennoilla opetetaan vähemmän, ja itsenäinen tiedonhaku on korostunut. Samalla yritysmaailmasta on kuulunut palautetta harjoittelijoiden heikentyneestä tasosta.

Kun aloitin vuonna 2009 opinnot ammattikorkeakoulussa, oli lukujärjestys inhottavaa katsottavaa vuoden ikäisen taaperon äidille. Juuri kävelemään oppinut lapsi sai viettää päiväkodissa yhdeksäntuntisia päiviä, koska minun oli istuttava lähiopetuksessa täyttä kahdeksaa tuntia harva se päivä.

Ensimmäiset ammattikorkeakouluopintoni keskeytyivät, koska ensimmäisenä päiväkotivuotenaan lapseni oli jatkuvasti sairaana, ja minä en pysynyt poissaolojeni takia opintojeni vauhdissa mukana. Vuosikymmen myöhemmin päätin yrittää uudelleen, ja hämmästys oli suuri, kun opintojeni alettua minulle valkeni, että koulunpenkkiä kulutetaan korkeintaan kolme kertaa viikossa, kaksi ja puoli tuntia kerrallaan.

Opintojeni uusintayritystä ilmaantui heti alkumetreillä sävyttämään koronaviruspandemia, joka ajoi opiskelijat koteihinsa etäopintojen ääreen. Opiskelumuotona etäopiskelu tuntui heti alusta asti sopivan minulle, mutta haasteeksi muodostui ennestään vähäisten luentojen väheneminen ja lyheneminen. Luennoimisen sijaan tärkeintä tuntui olevan, että Zoom-istunto on pidetty ja yhteys toimi.

Ylen artikkeli sai huomiota osakseen myös sosiaalisen median puolella. Facebook-kommentointi artikkelilinkin alla kävi kuumana, kun käyttäjät kommentoivat opetuksen epäkohtia, muun muassa oppituntien ja opettajien vähäistä määrää. Puolustelijoitakin löytyi, kun moni oli sitä mieltä, että oppilaitoksen tehtävä on antaa vain valmiudet työelämään.

Helsingin uutisista on kerrottu, kuinka viime vuosina trendi on ollut, että työelämässä toimivien työntekijöiden koulutuspäiviä vähennetään. Jo tämän katsotaan heikentävän osaamista, sillä työelämä on murroksessa ja digitalisaatio kiihtyy jatkuvasti.

Mehiläisen Työelämäpalvelut korostavat, että työelämässä vaaditaan tänä päivänä sosiaalisia taitoja, tunneälyä, ongelmanratkaisu- ja toimeenpanokykyä, optimistista suhtautumista sekä taitoa hallita stressiä. Työntekijän oletetaan pärjäävän jatkuvasti ja nopeasti muuttuvissa tilanteissa, mutta voiko työntekijä pärjätä tällaisilla ominaisuuksilla, mikäli osaaminen on puutteellista.

Vaikka olen itse ollut osa työelämää joitakin vuosia, en voi olla pelkäämättä tulevaisuuttani. Tarmokkuudellani ja opiskelutaidoillani tulen suoriutumaan nykyisistä ammattikorkeakouluopinnoistani hyvin arvosanoin, mutta epäilen osaamiseni jäävän hyvin puutteelliseksi. Esimerkkinä tästä voisin mainita ohjelmoinnin perusteita opettaneen kurssin: ohjelmointia en oppinut, googlaamaan kyllä senkin edestä, ja koko kurssin arvosanaksi asteikolla 1–5 sain arvosanan 4. Onko Suomen ja Suomen osaamisen tulevaisuus kiinni siitä, että riittävä määrä opiskelijoita kykenee opiskelemaan itsenäisesti kaiken työelämässä vaadittavan osaamisen? Tällä hetkellä vaikuttaa siltä. Olen itse motivoitunut opinnoistani, ja haluan löytää työurani uudella alalla, mutta oppijana olen perinteisempää tyyppiä: kaipaan opettajaa kertomaan minulle teoriapohjan riittävän perusteellisesti, jotta voin itsenäisissä tehtävissä keskittyä soveltamaan oppimaani.

Saattaisit myös pitää näistä:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *